Etujärjestölobbauksen vaikeus

Eturistiriidat ovat keskusjärjestöjen epäjohdonmukaisen lobbauksen taustalla.

5091570678_dd8840b2ba_z

Liike-elämän keskusjärjestöjen vaalitavoitteet ovat hyödyllistä luettavaa. Ne ovat merkittäviä vallankäyttäjiä, joiden tavoitteilla on usein ollut tapana toteutua, kuten viestinnän professori Anu Kantola kirjoitti Helsingin Sanomissa tiistaina. Esimerkiksi nykyhallituksen toteuttamat sosiaaliturvan indeksileikkaukset ja ansiotuloveronkevennykset olivat Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) listalla viime vaalien alla.

Suuret keskusjärjestöt voivat olla kömpelöitä reagoimaan maailman muutokseen, mikä koskee niin liike-elämää kuin ay-liikettä. Pohdin tätä vaikeutta EK:n viime kuussa julkaisemien eduskuntavaalitavoitteiden kautta.

Epäuskottavia kasvutavoitteita

Liike-elämän keskusjärjestöistä juuri EK:a pidetään vaikutusvaltaisimpana. Sen tuoreiden vaalitavoitteiden perusteella vaikuttaa siltä, että EK:n ajattelussa on tapahtunut muutos. Se on nimittäin hylännyt aiemmat linjauksensa siitä, että julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyysvaje kurottaisiin umpeen tiukalla budjettikurilla. Vaikka talous on ollut nousussa jo tovin, EK päinvastoin kasvattaisi budjettivajetta noin 2 miljardilla eurolla. Se uskoo, että näin syntyisi kasvua ja työllisyyttä, jolla syntynyt 2 miljardin lisävaje kurottaisiin umpeen ennen vaalikauden loppua.

EK:n analyysin muutosta voidaan pitää sinänsä perusteltuna, sillä erityisesti suomalaisessa hyvinvointimallissa kasvu perustuu osaltaan julkisiin palveluihin ja investointeihin. Taloutta ei voi rakentaa vain budjettikurin varaan, sillä se estäisi budjettivajeita aiheuttavat investoinnit tulevan kasvun edellytyksiin. Ylipäänsä kestävyysvajelaskelmat ovat mittareina epävarmoja, koska niiden laskenta pohjautuu lukuisiin oletuksiin, jotka eivät ole yksiselitteisiä. Niiden heikkous on nimenomaan siinä, että poliittisten päätösten vaikutuksia on vaikea ottaa laskelmissa riittävästi huomioon. Julkisesta taloudesta on pidettävä huolta väestön ikääntyessä, mutta laskennallinen kestävyysvaje on sittenkin yhteiskunnan kannalta pieni huoli verrattuna esimerkiksi ilmastonmuutokseen tai eriarvoisuuden kasvuun.

EK siis rakentaisi talouspolitiikkansa budjettivajeiden kasvattamiseen, joilla luotaisiin sen oletuksissa mittavaa kasvua ja työllisyyttä. EK:n keskeiset toimet on esitetty oheisessa kuvassa.

Näyttökuva 2018-12-16 kello 12.12.07
Lähde: EK:n vaalitavoitteiden esittelykalvot

Rahassa mitattuna toimet painottuvat – ei kovinkaan yllättäen – noin 1,5 miljardin veronalennuksiin. Teoriassa, jossa maksamalla vähemmän veroja saadaan enemmän, on vain yksi mutta: tutkimukset eivät tue sitä. Ei ole löydetty näyttöä siitä, että veronalennuksilla luotaisiin kestävää kasvua. Verotuksen tason vaikutus esimerkiksi investointeihin on lopulta pieni, ja joissain tutkimuksissa se on todettu olemattomaksi. Olennaista on lopulta kokonaisuus – se, miten verot ja yhteiskunnan resurssit käytetään. Siksi korkean verotuksen Pohjoismaissa niin hyvinvointi, talous, kuin työllisyys ovat korkealla tasolla.

EK:n on myös luultavimmin arvioinut esittämänsä veronalennukset alakanttiin. Se väittää, etteivät sen ehdottamat perintöveronalennukset pienentäisi verotuloja, mikä tuskin on mahdollista. Lisäksi sen esittämä osinkoveromalli lisäisi niin kutsuttua tulonmuuntoa, joka pienentäisi ansioverotuloja. Malli vastaa rakenteeltaan Kokoomuksen Elina Lepomäen esitystä, jonka ongelmia käsittelin tarkemmin tässä kirjoituksessa (Lepomäen mallissa veroprosentti olisi vielä hieman alempi). Molemmat mallit ovat täysin ristiriidassa valtiovarainministeriön asiantuntijatyöryhmien suositusten kanssa: ne puhkoisivat veropohjan rei’ille.

Entäpä EK:n muut toimet? Noin 0,9 miljardin menonlisäyksiin sisältyvät keskeisimpinä:

  • 0,3 miljardin investoinnit yritysten tutkimus- ja kehitysrahoitukseen;
  • 0,1 miljardin lisäys peruskoulun rahoitukseen;
  • 0,2 miljardin päivähoitouudistus; ja
  • 0,2 miljardin infrainvestoinnit.

On helppo yhtyä ajatukseen, että tällaiset investoinnit luovat kasvun edellytyksiä pitkällä aikavälillä. EK:n esitykset ovat kuitenkin vaatimattomia, kun niitä vertaa esimerkiksi viime vuosien miljardiluokan koulutusleikkauksiin. EK:n ensiavulla ei palautettaisi tutkimuksen ja koulutuksen rahoitusta likimainkaan leikkauksia edeltävälle tasolle. On paradoksaalista, että se vaatii ”rohkeutta panostaa osaamiseen ja koulutukseen”, mutta ei esitä vaaliohjelmassaan lainkaan lisärahaa leikkauksista kärsineille yliopistoille, ammattikorkeakouluille tai ammattikouluille.

EK kattaisi ehdottamiaan menonlisäyksiä leikkaamalla 0,4 miljardia euroa sosiaaliturvasta. Leikkaamalla työttömyysturvaa tai asumistukea saatetaan kannustaa joitakuita töihin. Samalla kuitenkin kasvatetaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja lisätään ihmisten epävarmuutta toimeentulosta, joiden on todettu olevan haitallista taloudelle ja hyvinvoinnille. Esimerkiksi syrjäytymisen ja yhteiskuntaluokkien välisen luottamuksen menetyksen hinta voi olla kova. Etenkin tilanteessa, jossa viime vuosien indeksijäädytykset ovat osuneet raskaimmin yhteiskunnan huono-osaisiin. Yhteiskunnan vahvat turvaverkot ja palvelut ovat taanneet osaltaan Pohjoismaiden korkeat työllisyysasteet.

Liike-elämän keskusjärjestöjen kädet sidottu

EK:n esityksistä ei siis löydy tarujen sampoa, jolle se voisi nojata kasvutavoitteensa. Ne perustuvat puhtaaseen toiveajatteluun. On aiheellista pohtia, miksi ehdotukset ovat kerta toisensa jälkeen epäuskottavia.

Sen ei pitäisi johtua asiantuntemuksen puutteesta. EK:n resurssit ovat Suomen poliittisessa kentässä ainutlaatuiset. Henkilöresursseilla mitattuna EK:lla on esimerkiksi enemmän veroasiantuntijoita kuin kaikilla suomalaisilla puolueilla yhteensä. Sen henkilöstökulut olivat viime vuonna 9,3 miljoonaa euroa ja siellä työskenteli 85 työntekijää.

Yksi potentiaalinen syy epäjohdonmukaisuuteen piilee EK:n valtarakenteessa. EK:on kuuluu 24 toimialaliittoa ja 15 300 jäsenyritystä. On selvää, etteivät näin laajassa joukossa kaikkien edut ja toiveet voi kohdata, saati sitten ideologiat. On ilmeistä, että EK:n on etujärjestönä vaikea tukea toimia, jotka tarkoittavat sen yksittäisille jäsenille suurempia kuluja tai pienempiä tuloja.

Näyttää siltä, että asetelma on johtanut lyhytkatseisuuteen, jossa EK:n talouspoliittiset päätavoitteet ovat typistyneet veronalennuslistoiksi. Leikkauksia on uskallettu esittää lähinnä sosiaaliturvaan, josta EK:n jäsenkunta ei juuri suoraan hyödy. Kaikki muut leikkaukset olisivat lyhyellä aikavälillä joltakulta pois, ja EK:ssa on päinvastoin haluttu lisää julkista rahaa sen jäsenkuntaa hyödyttäviin investointeihin. Tällainen yhtälö on vaikea kuroa kasaan ja nyt se on ratkaistu luovasti taikomalla hatusta dynaamisia vaikutuksia: kasvua ja työllisyyttä.

Koherenttia yhteiskunnallista ajattelua on EK:n papereista turha etsiä. Jos yhteiskunnallinen uudistus ei ole keneltäkään pois, se on yleensä huono tai tekninen. Tapaan työssäni säännöllisesti etujärjestöjen ja yritysten edustajia. Samanlaisia ongelmia on kaikilla liike-elämän keskusjärjestöillä. Jäsenkunnan ristiriidat sitovat niiden kädet useimmissa kysymyksissä solmuun. Kulisseissa järjestöjen asiantuntijat punastelevat tai vaikenevat, jos linjattomuuden nostaa esiin. Osa jopa myöntää sen.

Tämä on ongelmallista, sillä liike-elämän pääjärjestöjen, niiden jäsenyritysten ja omistajien suuria resursseja hukataan päättömien tavoitteiden ajamiseen. EK esimerkiksi vastustanut puuttumista aggressiiviseen verosuunnitteluun, vaikka se hyödyttää alle prosenttia suomalaisista yrityksistä. Aiemmin sen on ollut vaikea tukea ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, sillä ne uhkaavat joidenkin alojen katteita.

Asetelma on yhteiskunnalle haitallinen. Miten tilanne voisi muuttua?

Näen kaksi vaihtoehtoa. Ensiksi kannattaa kuunnella enemmän yksittäisiä yrityksiä ja toimialajärjestöjä. Olen havainnut, että kiinnostavimmat kehitysideat tulevat yleensä niiltä, sillä niiden kädet eivät ole samalla tapaa sidottuja kuin keskusjärjestöillä. Jotkut yritykset saattavat jopa kannattaa veronkorotuksia, jos niillä saadaan parempaa aikaan ja turvataan valtion rahoituspohjaa. Ehkä yritykset voisivat panostaa enemmän resursseja suoraan lobbaukseen keskusjärjestöjen sijaan?

Toiseksi EK voisi siirtää katseensa kauemmaksi lyhytnäköisen eturyhmäpolitikoinnin sijaan. Pidemmällä aikavälillä on myös yritysten etu, että koko yhteiskunta menestyy. Suomalainen hyvinvointimalli on osoittanut tehokkuutensa, eikä sen menestystä voi perustaa vain veronalennuksille tai muulle näpertelylle. Niillä ei luoda mitään uutta, mutta uhataan toimivaa vanhaa.

Tilanne ei ole toivoton. EK ilmoitti vastikään, että se on ”vahvasti sitoutunut Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin ja niiden edellyttämiin toimenpiteisiin”. Tavoite saavutetaan vain, jos myös yritykset sitoutuvat siihen. Toivottavasti nämä linjaukset näkyvät jatkossa vahvemmin myös kirjauksina vaalitavoitteissa.

Lauri Finér

kirjoittaja on SDP:n eduskuntaryhmän veropoliittinen asiantuntija

Kuva: CC BY-NC-SA 2.0 ShellyS

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: