Ay-liikkeen veroedut

Kirjoituksessa kerron, mitä ay-liikkeen ”veroedut” ovat ja mihin ne perustuvat.

Olen työskennellyt nykyisessä tehtävässäni SDP:n eduskuntaryhmässä nyt puolitoista vuotta ja ollut Twitter-aktiivi lähes yhtä pitkään. Ennen nykyistä työtäni en osannut arvata, miten paljon ammattiyhdistystoimintaan liittyvät verokysymykset herättävät tunteita.

Sittemmin olen havainnut, että sosiaalisessa mediassa käydään asiasta keskustelua lähes päivittäin. Erityisesti oikeistopoliitikot ja heidän tukijansa revittelevät jutuilla, joissa he vaativat ”sijoitusvarallisuuden päällä istuvien jättijärjestöjen” veroetuihin puuttumista. Eilen kokoomuslainen ministeri Iiro Viinanen toisti samaa tarinaa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa.

Ay-liikkeen (= ammattiliittojen ja niiden jäsenten) ”veroetuja” on tarkalleen ottaen kaksi*:

1. Ammattiyhdistykset on vapautettu maksamasta veroa osasta tulostaan.
2. Palkansaajat ja muut tulonsaajat voivat vähentää ay-jäsenmaksut verotettavasta tulostaan.

Usein keskustelu näistä veroeduista perustuu heppoisin faktoihin. Keskustelun tason parantamiseksi käsittelen blogissa molempia etuja yksityiskohtaisesti. Ennen sitä on kuitenkin syytä sivuta ay-toiminnan perusteita, sillä toiminnan luonne on molempien veroetujen taustalla.

Miksi ay-liike on olemassa?

Työnantajilla on luonnostaan parempi asema neuvotella palkoista ja työehdoista kuin työntekijöillä. Se johtuu muun muassa siitä, että työnantaja edustaa tuotantovälineiden omistajaa. Työnantajalla on myös työntekijöitä enemmän tietoa muun muassa palkoista ja työmarkkinoista, mikä edesauttaa neuvottelemista. Työntekijän koko ansio koostuu tyypillisesti yhdeltä työnantajalta saadusta palkasta, jolloin työntekijä voi olla riippuvainen tästä. On vaikea vaatia parempaa palkkaa tai työehtoja, jos esimerkiksi yritys voi vain palkata toisen vähempään tyytyvän työntekijän.

Tekemällä yhteistyötä työntekijät – ja sellaiseksi haluavat, kuten opiskelijat ja työttömät – voivat kuitenkin parantaa neuvotteluasemiaan suhteessa työnantajaan. Sitä kautta he voivat kohentaa työehtojaan ja palkkaansa neuvottelemalla sekä vaikuttamalla suoraan lainsäädäntöön. Työehtojen neuvottelu keskitetysti on myös tehokasta, mikä hyödyttää sekä työntekijöitä että työnantajia. Harvalla on yksinään sellaista osaamista työehdoista ja lainsäädännöstä, jota tarvitaan sopimusten neuvotteluun.

Vähemmän pidetään esillä sitä, että myös työnantajat hyötyvät ay-liikkeestä. Niille on halvempaa sopia työehdoista keskitetysti liittojen kanssa kuin käyttää aikaa sopimiseen jokaisen työntekijän kanssa erikseen. Keskitetyillä neuvotteluilla luodaan myös ennustettavuutta yritystoiminnassa tarvittavan työvoiman saantiin.

Työntekijöiden välisen yhteistyön eli järjestäytymisen tarkoituksena on siis parantaa kollektiivisesti työntekijöiden palkkaa ja työehtoja. Samalla se parantaa myös hyvinvointia koko yhteiskunnassa, sillä enemmistö ihmisistä saa valtaosan tuloistaan työstään. Tilastot antavat osviittaa siitä, että näin todella tapahtuu. Maissa, joissa työntekijöiden oikeudet ovat korkealla tasolla, myös hyvinvointi on maailman korkeinta. Ei ole sattumaa, että työntekijöiden oikeudet ovat heikoimmat kehitysmaissa. Järjestäytymisaste on korkein nimenomaan Pohjoismaissa, jotka muodostavat hyvinvointitilastojen kärjen.

Ay-liikkeen takaamat työntekijöiden oikeudet siis hyödyttävät kaikkia yhteiskunnassa – ei ainoastaan liittojen jäseniä tai työväkeä. Turvallisuus ja luottamus yhteiskunnassa lisääntyy, kun heikompiosaisten oikeuksia ja etuja valvotaan. Tämä laskee suoraan yritysten ja niiden omistajien kustannuksia ja parantaa tuottavuutta, kun työntekijöihin on helpompi luottaa eikä omaisuuden suojasta huolehtimiseen tarvitse käyttää runsaasti resursseja.

Ay-liikkeen ja työntekijöiden oikeuksien merkitys ihmisten hyvinvoinnille ja heikompien oikeuksien turvaamiselle on ymmärretty kaikkialla. Siksi oikeus ammatilliseen järjestäytymiseen sisältyi myös vuonna 1948 YK:n ihmisoikeusjulistukseen (art. 23): ”Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi.”

Sittemmin järjestäytymisenvapaudesta ja lukuisista muista työntekijöiden oikeuksista on sovittu kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, joihin myös Suomi on sitoutunut. Suomessa oikeus on turvattu myös perustuslailla (13 §): ”Jokaisella on yhdistymisvapaus. – – Samoin on turvattu ammatillinen yhdistymisvapaus ja vapaus järjestäytyä muiden etujen valvomiseksi.”

Ay-liike ja yleishyödyllisten yhteisöjen verovapaus

Ay-liikkeen hyödyllisyys on tunnustettu globaalisti ja puoluekentän kaikilla laidoilla. Siksi ammattiyhdistykset katsotaan myös verotuksessa niin kutsutuiksi yleishyödyllisiksi yhteisöiksi, joiden verotus on kevyempää kuin liiketoimintaa harjoittavilla yrityksillä tai sijoitusyhtiöillä (ks. TVL 22 ja 23 §). Verolainsäädännössä yleishyödyllisiksi on määritelty yhteisöt, jotka toimivat yleiseksi hyväksi ja jotka eivät tuota toimintaan osallistuville voittoja osakeyhtiöiden tapaan. Yleishyödyllisten yhteisöjen toiminnan ei tarvitse hyödyttää suoraan kaikkia, mutta se ei saa rajoittua pieniin piireihin. Yleishyödyllisiksi lasketaan ay-liikkeen ohella muun muassa tiedettä ja taidetta rahoittavat säätiöt, urheiluseurat ja muut kansalaisjärjestöt mukaan lukien työnantajajärjestöt sekä maatalouden ja liike-elämän etujärjestöt.

Usein puhutaan, että ay-liike on vapautettu maksamasta veroa. Se ei pidä paikkaansa. Kokonaan verosta on vapautettu ainoastaan niin kutsutut superyleishyödylliset yhteisöt. Ammattiyhdistykset ja muut yleishyödylliset yhteisöt maksavat veroa liiketoiminnan voitoistaan siinä missä tavalliset osakeyhtiöt. Myös yleishyödyllisten yhteisöjen omistamat yhtiöt myös maksavat voitoistaan veroa, mikä pienentää niiden saamia osinkoja. Muuhun toimintaan liittyvistä hankinnoista ne taas maksavat arvonlisäveroa kuluttajien tapaan. Yhdistysten työntekijät maksavat verot palkastaan siinä, missä muutkin työntekijät.

Yleishyödylliset yhteisöt eivät kuitenkaan yleensä maksa veroa sijoitustuotoistaan ja kiinteistötuloista maksetaan veroa vain osittain kunnalle. Veroetujen tarkoitus on tukea yhteiskunnalle hyödyllistä toimintaa. Sillä vähennetään myös yhdistysten ja säätiöiden riippuvuutta epävarmoista julkisista avustuksista ja jäsenmaksuista. Yhdistykset voivat laskea sijoitustuottojen ansiosta jäsenmaksuja tai kehittää toimintaansa, mikä hyödyttää niiden jäseniä.

Kaikilta yleishyödyllisiltä yhteisöiltä kertyisi todennäköisesti selvästi alle 100 miljoonaa euroa verotuottoja vuodessa, jos niiden sijoitusvoittoja verotettaisiin normaalilla 20 prosentin yhteisöverokannalla. Tästä valtaosa kertyisi säätiöiltä. Ay-liikkeen osuudeksi voi arvioida 15–25 miljoonaa euroa vuodessa niiden varallisuuden ja sen tuottojen perusteella.

Numerot voivat kuulostaa suurilta, mutta ne on syytä asettaa oikeaan mittaluokkaan. Ay-liikettä verottamalla saisi kasaan tuskin 0,03 prosenttia Suomen 97 miljardin euron kokonaisveropotista. Ay-liikkeen reilun miljardin euron omaisuus on prosentin tai parin luokkaa suhteutettuna 200 miljardin euron eläkerahastoihin. Varakkailla suomalaisilla on yksin sijoitustuottojen verovälttelyyn käytetyissä vakuutuskuorissa noin 40 miljardia euroa eli moninkymmenkertainen määrä verrattuna ay-liikkeen varoihin. Puuttumalla kuorikikkailuun kertyisi jopa satoja miljoonia euroja, mutta syystä tai toisesta ay-liikkeen veroeduista valittavat tahot eivät ole kiinnittäneet ongelmaan huomiota.

Pelkästään ay-liikettä verottamalla ei siis saisi kokoon suuria summia. Toisaalta haitatkaan eivät olisi niin suuret. Ammattiyhdistykset voisivat kerätä sijoitustuottojen 15–25 miljoonan veropotin vaihtoehtoisesti jäseniltään. Jäsentä kohden laskettuna puhutaan keskimäärin 14 eurosta vuodessa, kun ammattiyhdistyksiin kuuluu 1,4 miljoonaa palkansaajajäsentä (yhteensä jäseniä noin kaksi miljoonaa). Suhteutettuna varsin normaaliin 300 euron vuosittaiseen ay-jäsenmaksuun puhuttaisiin alle viidestä prosentista.

Ay-liikkeen epätasa-arvoinen verokohtelu suhteessa muihin yleishyödyllisiin yhteisöihin olisi kuitenkin ongelmallista perustuslain takaaman yhdenvertaisuuden kannalta. Perustuslaki ja ihmisoikeusopimukset suojaavat nimenomaisesti ammatillista järjestäytymisvapautta. Siksi vaadittaisiin vahvat perusteet sille, jos ay-liikettä haluttaisiin syrjiä verotuksessa suhteessa esimerkiksi liike-elämän etujärjestöihin ja muihin yleishyödyllisiin yhteisöihin. Ay-liikkeen ”verovapauden” poistamista vaativat eivät tunnu ymmärtävän, että he ehdottavat syrjintää, jota perustuslailla halutaan estää.

Ay-liikkeen ja muiden yleishyödyllisten yhteisöjen tasapuolinen verokohtelu voitaisiin varmistaa vaihtoehtoisesti siten, että myös muut yleishyödylliset yhteisöt laitettaisiin verolle. Vaikka näin vältettäisiin perustuslailliset ongelmat, en ole kuullut yhdenkään ay-liikkeen verotusta kritisoivan esittävän tällaista. Sen sijaan SDP on ainoana puolueena ehdottanut, että sekä ay-liikkeeltä että muilta yleishyödyllisiltä yhteisöiltä perittäisiin veroa niiden sijoitustuotoista. Ehdotuksen taustalla on tavoite tiivistää veropohjaa ja estää verovuotoa ulkomaille.

Ay-liikkeen jäsenmaksujen verovähennykset

Ay-liikkeen toisessa ”veroedussa” on kyse siitä, että yksittäiset ammattiliittojen jäsenet voivat vähentää ammattiliiton jäsenmaksun verotettavasta tulosta. Tarkalleen ottaen kyse ei siis ole ay-liikkeen vaan palkansaajien ja muiden ay-jäsenten saamasta edusta. Sama etu myönnetään myös työantajajärjestöjen ja maataloustuottajien MTK:n jäsenmaksusta. Valtiovarainministeriön arvion mukaan kaikkien työmarkkinajärjestöjen verovähennysoikeus pienentää verotuloja yhteensä noin 200 miljoonalla eurolla vuodessa. Jos oletetaan, että tästä valtaosa koostuu ay-jäsenmaksuista, voidaan arvioida, että palkansaajan verotus kevenee keskimäärin noin 100 eurolla vuodessa.

Ay-jäsenmaksun verovähennyskelpoisuus ei kuitenkaan ole mikään erityinen verotuki. Jäsenmaksut ovat nimittäin vähennyskelpoisia siksi, että ne ovat niin kutsuttuja tulonhankkimismenoja eli ne liittyvät palkkatulojen keräämiseen. Tuloverotuksen yleisiin periaatteisiin kuuluu, että verotuksen kohteena on nettotulo: verotettavasta tulosta saa siis vähentää menot, jotka liittyvät tulojen hankkimiseen, esimerkiksi oikeudenkäyntikulut. Siksi tulonhankkimismenot ovat verotuksessa yleisesti verovähennyskelpoisia eikä ay-jäsenmaksu tee asiassa poikkeusta.

Ay-jäsenmaksu on tulonhankkimismenoa siksi, että liitot neuvottelevat paremmista palkoista ja pitävät muutenkin työntekijöiden eduista huolta vaikkapa oikeusavun muodossa. Myös työikäiset työttömät saavat vähentää jäsenmaksun päivärahoistaan (KHO 25.3.1996/855), mutta toisaalta kannatusmielessä maksetut – eli tulonhankkimiseen liittymättömät – ay-jäsenmaksut eivät ole verovähennyskelpoisia.

Tulonhankkimismenojen vähennyskelpoisuudella varmistetaan, ettei tulosta maksettaisi veroa ennen kuin tuloa todella kertyy. Samalla tapaa yritykset voivat vähentää verotuksessa työntekijöidensä palkat, työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksut ja muut tulonhankkimiskulunsa – vaikkapa oikeusapukulut.

Ay-jäsenmaksut, työnantajajärjestöjen ja maanviljelijöiden MTK:n jäsenmaksut on katsottu vuodesta 1969 asti erikseen laissa tulonhankkimismenoiksi (TVL 31 § EVL 8 §, MVL 6 §).Tulonhankkimismenojen vähennyskelpoisuus on kuitenkin periaatteena niin vahva, että oikeuskäytännössäkin on katsottu, että kiinteästi tulonhankkimiseen liittyvät jäsenmaksut ovat verovähennyskelpoisia myös silloin, kun niitä ei ole erikseen laissa mainittu (esim. kauppakamarin jäsenmaksu, KHO 1983/3384; ja lääkäriseuran jäsenmaksu KHO 1958 II 329).

Ainut ay-jäsenmaksuihin sekä työnantajajärjestöjen jäsenmaksuihin liittyvä poikkeus on, että ne saa vähentää verotuksessa yhdessä työttömyyskassamaksujen kanssa, vaikkeivat muut tulonhankkimismenot ylittäisi 750 euron omavastuuosuutta (TVL 95 §). Muista tulonhankkimiskuluista saa automaattisen 750 euron tulonhankkimisvähennyksen ja niitä saa vähentää erikseen vasta, kun ne ylittävät tämän euromääräisen rajan. Muiden tulonhankkimiskulujen oletetaan siis sisältyvän tulonhankkimisvähennykseen. Tämä on perusteltua, sillä pienien kulujen vähentämisestä aiheutuisi tarpeetonta kuittirumbaa, jonka kulut voisivat olla hyötyjä suuremmat. Työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksuissa ja työttömyyskassamaksuissa ei ole samanlaista tarvetta, sillä kuittirumba vältetään, kun työmarkkinajärjestöt ja kassat ilmoittavat maksut Verohallinnolle keskitetysti ja ne huomioidaan verotuksessa automaattisesta. Merimiehillä tulonhankkimisvähennys on kuitenkin muita palkansaajia korkeampi, jolloin sen katsotaan kattavan myös ay-jäsenmaksut, eikä niitä saa erikseen vähentää (TVL 97 §).

Työttömyyskassamaksuja kohdellaan muutoinkin verotuksessa samaan tapaan kuin ay-jäsenmaksuja ja myös liittoihin kuulumattomien kassamaksut ovat vähennyskelpoisia. Tämän perusteena on se, että kassoista maksettavat työttömyyskorvaukset ovat vastaavasti veronalaista tuloa.

Julkisessa keskustelussa vaaditaan säännöllisin väliajoin edellä kuvattuun verotuksen perusperiaatteeseen ay-liikettä syrjivää poikkeusta. Toisin sanoen sitä, että vastoin yleistä periaatetta ay-jäsenmaksuja ei saisikaan vähentää verotuksessa, kun ne liittyvät tulonhankintaan. Tämä asettaisi ay-jäsenmaksut erilaiseen asemaan suhteessa muihin tulonhankkimiskuluihin, kuten kauppakamarien jäsenmaksuihin, työnantajajärjestöjen jäsenmaksuihin tai työmatkakuluihin. Tällainen yksinomaan ammattiyhdistykseen kohdistuva epätasa-arvoinen kohtelu olisi ongelmallista perustuslain ja ihmisoikeussopimusten näkökulmasta. Se voisi loukata myös yhdistymisen vapautta.

Ay-liikkeen jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden poistoa on perusteltu myös sillä, että ne rahoittavat erityisesti vasemmistopuolueiden vaalikampanjointia. Tätä voidaan pitää piilopuoluetukena, sillä yleensä vaalilahjoitukset eivät ole verovähennyskelpoisia. Vaalirahoituksen osuus ay-liikkeen kokonaiskuluista on kuitenkin häviävän pieni. Esimerkiksi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa ammattiliittojen tuki kaikille puolueille oli noin 250 000 euroa (s. 123, lisäksi liitot tukevat ehdokkaita suoraan). Puhutaan siis promillen murto-osista suhteutettuna liittojen keräämiin yli 600 miljoonan euron jäsen- ja työttömyyskassamaksuihin [LISÄTTY 14.2.2020 maininta työttömyyskassamaksuista]. Tosiasia on, että valtaosa jäsenmaksuista käytetään liittojen perustoimintaan: jäsenien suoraan edunvalvontaan.

Vaalirahoituksen läpinäkyvyys ja siihen liittyvät verokysymykset ovat toki demokratian kannalta keskeisiä kysymyksiä, joihin liittyy epäkohtia. Niitä olisi kuitenkin syytä tarkastella kokonaisuutena, sillä ay-liikkeen toiminnassa ne muodostavat vain marginaalisen osan. On syytä muistaa, ettei kysymys koske vain ay-liikettä tai vasemmistoa. Oikeistopuolueiden kampanjoita rahoitetaan jopa suuremmassa määrin yleishyödyllisten yhteisöjen tuella. Ja keinot ovat monet, kun vaaliavustusten verotusta optimoidaan (ks. 104–108).

Ay-jäsenmaksujen vähennyskelpoisuuden poistoa on perusteltu myös sillä, että Ruotsissa ne eivät ole olleet vähennyskelpoisia. Ruotsi poikkeaa kuitenkin Suomesta historiallisesti, sillä siellä myöskään työnantajajärjestöjen jäsenmaksut eivät ole olleet vähennyskelpoisia verotuksessa. Tilanne on tältä osin ollut siellä tasapuolinen samalla tapaa kuin Suomessa, jossa jäsenmaksut ja muut tulonhankkimismenot ovat olleet laajasti vähennyskelpoisia sekä yrityksille että palkansaajille. Ruotsi otti kuitenkin käyttöön osittaisen (25 % vähennyskelpoista) jäsenmaksujen vähennyskelpoisuuden vuonna 2002. Päätöstä perusteltiin tasapuolisuudella, sillä työnantajat olivat pystyneet vähentämään edunvalvonnan kustannuksia verotuksessaan ulkoistamalla edunvalvontaa liittojen sijaan erillisille palveluyrityksille, joille maksetut korvaukset oli voitu vähentää verotuksessa. Muutos jäi väliaikaiseksi, kun porvarihallitus poisti ay-jäsenmaksujen vähennyskelpoisuuden vuoden 2007 alusta vetoamalla valtion tarpeeseen kerätä lisää verotuloja. Tänä vuonna Ruotsi kuitenkin palautti vasemmistohallituksen johdolla ay-jäsenmaksujen osittaisen vähennysoikeuden. Tätä perusteltiin tarpeella kannustaa työntekijöitä liittymään liittoon, kun hallitus oli huolissaan järjestäytymisen vähentymisen seurauksista. Lisäksi tuotiin esiin, että taloudelliset perusteet vähennyksen poistolle olivat vanhentuneet.

On myös syytä pohtia sitä, mihin ay-liikkeen jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden evääminen johtaisi. Käytännössä se tarkoittaisi, että lähes puolitoista miljoonaa ammattiyhdistysten jäsentä – siis ylivoimainen enemmistö Suomen työväestä – joutuisi maksamaan palkastaan keskimäärin noin 100 euroa enemmän veroa. Kyse olisi siis paitsi ay-liikkeen syrjinnästä myös työn verotuksen kiristämisestä, sillä ammattiliittoihin kuulutaan ennen muuta jäsenyyden tuomion hyötyjen – ei verovähennyksen – vuoksi. Useimmat puolueet pitävät nimenomaan työn verotuksen kiristämistä ongelmallisena.

Yhteenveto

Ay-liikkeen ja ay-jäsenmaksujen nykyiselle verokohtelulle on vahvat perusteet. Ay-liikkeellä ei myöskään ole mitään erityisiä veroetuja vaan sen verotus pohjautuu verotuksen yleisiin periaatteisiin: yleishyödyllisistä toimintaa tuetaan verotuksessa ja palkasta saa vähentää tulonhankkimiskulut. Siksi ay-toiminnan verotuksen muuttaminen edellyttää sitä, että samalla tarkastellaan koko verojärjestelmän keskeisiä periaatteita ja niiden soveltumista. Ay-liikkeen yksipuolinen epätasa-arvoinen kohtelu voisi loukata perustuslakia ja ihmisoikeussopimuksia.

Ylipäänsä on syytä kysyä, miksi ay-liikettä pitäisi syrjiä verotuksessa, kun sen toiminta on laajasti katsottu hyödylliseksi niin työntekijöille kuin koko yhteiskunnalle. Päinvastoin ammattiyhdistykseen liittymiseen olisi aiheellista kannustaa, kuten Ruotsissa tehtiin, kun siellä palautettiin tänä vuonna ay-jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuus.

Ainakaan ay-liikkeen verottamista ei voi perustella sillä, että sillä kerättäisiin huimia summia yhteiseen pottiin. Kuten edeltä kävi ilmi, ay-liikettä verottamalla voisi kerätä enimmillään noin 25 miljoonaa euroa eli 0,03 prosenttia suhteutettuna kaikkiin verotuloihin. Osuus nousisi 0,2 prosenttiin, jos palkansaajien verotusta korotettaisiin poistamalla ay-jäsenmaksun verovähennysoikeus.

Puheet siitä, että ammattiliitot saavat veroetuja ja niitä verottamalla voisi rahoittaa suuria veronalennuksia, ovat älyttömiä. Niiden taustalla lienee ay-liikkeen vastaisuus ja narikkaan jäänyt suhteellisuudentaju. Tarkoituksena on luultavasti ammattiyhdistyksiin kuuluvien ihmisten aseman heikentäminen ja työntekijöiden edunvalvonnan nujertaminen.

Toivon, että jatkossa keskustelu ay-liikkeen toiminnan kehittämisestä ja sen verotuksesta perustuisi faktoihin.

Lauri Finér

kirjoittaja on SDP:n eduskuntaryhmän veropoliittinen asiantuntija

Kuva: Russell Lee (Wikimedia Commons)

*Jälkihuomio

Pikkutarkimmat saattavat pitää ay-liikkeen veroetuna myös sitä, että liittojen jäsenilleen maksamat lakkoavustukset ovat saajilleen verovapaita 16 euroon asti päivässä (TVL 88 §). Tältä osin verovapaus on sen verran pieni, ettei sillä ole olennaista taloudellista merkitystä liiton jäsenille, vaikka olisi lakossa koko vuoden. Se on myös vähäinen suhteessa lakkojen aiheuttamiin suoriin tulonmenetyksiin. Verovapauden tarkoitus on lähinnä estää se, että avustusten maksamisesta syntyy viranomaisille ja järjestöille hallinnollisia kustannuksia, jotka ovat huomattavan suuria suhteessa avustuksiin.